Vanhemman runo

Sinun mentyä,

Minulla on aikaa,

Aikaa,

Millä ei enää ole merkitystä.

Aamu-usvasta illanhämyyn.

Menetettyä päiviä.

Vuosittain.

Yhteennivottuna, kuin vanha,

kuvitettu raamattu.

 

Sinun mentyä,

Minulla on takka, puinen vene, majakka.

Majakka, ilman valoa ei ohjaa laivaa myrskyssä turvallisesti satamaan.

Kariutuu puulaiva törmättyään tuulessa, myrskyn riepotellessa sitä kallioiden kylkiin.

 

Sinun mentyä,

Veit mukanasi myös minut.

Kukaan ei enää tunne nimeäni.

Kotimme valo on sammunut.

Poikani ei pyydä enää

Pelaamaan,

Lukemaan,

Nukkumaan käsikädessä elämäntäytteiseen aamuun.

 

Sinun mentyä,

Yhteiset ystävämme

Kietoutuvat valheiden seittiin,

Tehden elämästäni

maanpäällisen helvetin.

Pahinta toiselle on pahimmillaan

toinen ihminen

Liittoutuneena valheisiin, jotka hän muuttaa todeksi.

 

Sinun mentyä,

Jäin aivan yksin kaiken keskelle.

Minulta vietiin ihmisyys, oikeustaju, oikeudenmukaisuus muuttui vuosien myötä vankilaksi.

Tule takaisin!

Tai, hae minut pois täältä,

Mistä puuttuu kaikki inhimillisyys, ahneuteen vääristyneenä.

Meiltä kaikilta vietiin kuitenkin se tärkein.

Rakkaus.