Erosatuja lasten kanssa

Tiedote | 15.3.2016

satulaivajalapset
”Mitä muistat niistä alkuajoista kun erosit?” ”Enpä juuri mitään” vastasin rehellisesti, ja se tuntui olevan myös monen muun tarinateatteriin saapuneen kokemus ohjaajan kysyessä erokokemuksia. Muistan toki olleeni huolissani lapsistani ja laitoinkin esikoisen heti lasten eroryhmään. Se oli aivan liian pian, sillä eron todellisuus ei ollut vielä ehtinyt asettumaan. Lisäksi hätä oli minulla paljon suurempi, kuin silloin ekaluokkalaisella tyttärelläni.

Yli kolme vuotta myöhemmin on helppoa olla jälkiviisas sen suhteen, miten olisi pitänyt toimia ja huomioida lapsia. Toisaalta olen myös oppinut suhtautumaan armollisemmin – pahimman kriisin keskellä ihminen ei ylipäätään näe kovin selvästi, sitä tekee parhaansa niillä voimavaroilla, jotka siinä hetkessä ovat käytettävissä.

Yhtä aikaa armollista ja tuskallista on myös ymmärtää, että vieläkään ei ole mitenkään myöhäistä. Aika harvoin puhutaan ääneen siitä, että avioerokriisi kestää aikuisilla keskimäärin 5-7 vuotta ja lapset käsittelevät asiaa jollakin tavalla läpi koko elämänsä. Suhde vanhempiin nyt vain on sellainen, että lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden eri vaiheissa sitä joutuu käymään aina uudestaan läpi eri näkökulmista ja silloin myös ero nousee esille.

Viime kuukausina olemme lukeneet aina silloin tällöin iltasaduiksi Satulaivan matkassa – sadut lapsen apuna vanhempien erotessa (Toim. Hilkka Ylönen). On ylipäätään harvoja kirjoja, joita 10-vuotias suostuu enää kuuntelemaan omalta lukemiseltaan ja vielä harvinaisempaa, että 4-vuotias jaksaisi innostua samasta kirjasta. Tämän lukemista he kumpikin kuitenkin odottavat.

Näistä saduista minäkin pidän kovasti, sillä ne eivät ole liian alleviivaavia. Saduissa käsitellään tunteita ja ne tarjoavat mahdollisuuden tulkinnoille ja omille ajatuksille. Useat kirjailijat, jotka satuja ovat kirjoittaneet, varmistavat kirjan monipuolisuuden ja ajattomuuden. Mielikuvitusmaailmassa tapahtuvien seikkailujen ja hankaluuksien kautta vaikeita asioita pystyy käsittelemään symbolisen etäisyyden avulla.

Parasta kirjassa on silti kysymykset jokaisen sadun jälkeen. Näitä kysymällä lapseni ovat kertoneet minulle asioita, joita en olisi osannut arvata heidän ajattelevan. On myös selvinnyt, että olen usein väärässä kun oletan tietäväni, mitä he erosta ajattelevat. Nämä iltakeskustelut ovat olleet meille kaikille vapauttavia.

Kuten aika lailla kaikkeen elämässä, erosta puhumiseenkin on hyvänä sääntönä kohtuullisuus. Pitää olla tilaa elää tavallista arkea ja tehdä samoja juttuja kuin ennenkin, mutta eroa ja siihen liittyviä tunteita ei myöskään saa jättää sanoittamatta. Vanhemman tehtävä on vuosienkin jälkeen antaa lapselle mahdollisuus puhua näistä tunteista.

Siellä tarinateatterissa tuli myös näkyväksi se, kuinka vuosikymmenten jälkeen jotkut ihmiset voivat olla katkeria vanhemmilleen siitä, miten he hoitivat eronsa heidän ollessaan lapsi. Epäilen, ettei heidän kanssaan ole luettu erosatuja tai puhuttu niistä vaikeista kysymyksistä, joita eroon liittyy – jos vaikeille tunteille on tilaa, niitä ei tarvitse hautoa loputtomiin. Ehkä vieläkään ei olisi liian myöhäistä?

Minna Jaakkola
suunnittelija
Lasten- ja nuorten eroauttaminen

PS. Meidän sivuillamme on jotain vinkkejä lapsen kanssa erosta keskustelemiseen. Satukirjan voit tilata täältä. Tutustu myös lasten eroryhmiin ja nuorille järjestettävään toimintaan liittyen vanhempien eroon.

 

Haku