Yleisilme siisti – Tunnetiloja lastensuojeluperheen kotona -taidenäyttely

Yleisilme siisti – Tunnetiloja lastensuojeluperheen kotona on vuonna 2025 toteutettu Kasperin Kehittäjävanhemmat ryhmästä koostuvien Äänelliset kollektiivin jäsenten luoma osallistava taidenäyttely. Taidenäyttelyn pääsi kokemaan kolmessa paikassa; Helsingin pääkirjastossa Pasilassa, Oltermannikeskuksessa Oulunkylässä sekä Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä Jyväskylässä.

Taidenäyttely kutsui kävijät pysähtymään lastensuojeluperheen arjen äärelle. Näyttely ei revitellyt lastensuojelun asiakkuuteen johtaneilla, tai sen aikana sattuneilla tapahtumilla eikä siellä nähty klikkiotsikoiksi kelpaavia kuvia tai kirjoituksia. Äänelliset kollektiivi halusi näyttää sen kaiken toivon ja epätoivon, voiman ja voimattomuuden, jota vanhemmat ovat tunteneet, piilottamalla ne näkyville lastensuojeluperheen kotiin. Vieraskirjaan kirjoittaneen kävijän sanoin näyttely oli, “Tunteita herättävä! Voimakas. Sydäntä särkevä ja niin totta!”

Tällä sivulla voit tutustua näyttelyyn liittyviin ääniteoksiin, sekä taidenäyttelyn teoksista ja Jonna Yli-Viikarin opinnäytetyöstä ”Pakotettuna haavoittavaan pyöritykseen – Lastensuojelu vanhempien palvelutraumana”, julkaistuun materiaaliin. Materiaali on tarkoitettu niin opiskelijoiden ja ammattilaisten kuin vanhempien käyttöön. Lataa materiaali käyttöösi tästä linkistä

Yleisilme siisti – Ääniteokset

Äänitys: Sirja Virtanen

Tekstit: Äänelliset kollektiivi ellei erikseen mainita toisin

Mistä tunnen teinini

Tunnen teinini suljetusta ovesta. Pimeästä, tunkkaisesta huoneesta. Kun raotan ovea, se murahtaa: “mitä asiaa?” Sen katse valuu nenän vartta pitkin ja hinnoittelee minut virkaheitoksi kyökkipiiaksi. Se nukkuu aamuisin yli herätyskellon soiton. Se vastustaa eniten kaikkea. Se sanoo: “I’m not here for long but for fun.” Se paukuttaa pelatessaan pöytää ja huutaa: “fuck fuck fuck”. Ja nauraa yöllä ystävien kanssa kovaa. Niin, että yläkerran naapuri ei nuku ja päättää jättää alakerran ilmoitustaululle asiasta heippalapun. Minun teinini on viiltävän terävä. Niin fiksu, ettei kannattaisi olla. Koska elämä tekee kipeintä fiksuimmille. Niin lääkäri meille sanoi. Minun teinini tietää paljon. Valtavasti asioita. Ja keskustelee sujuvasti kaikesta. Silloin kun itse tahtoo. Ja kun minun iso lapseni halaa, se tekee sen tosissaan ja niin lämpimästi, ettei kukaan.

Toivo lastensuojelun ristiriitaisimpia tyyppejä (Mareena Heinonen)

Toivo on lastensuojelun ristiriitaisimpia tyyppejä. Toivosta ei uskalla edes puhua. Toivo on tärkeä, tärkeämpi kuin tuhat tukitoimea. Toivon menettäminen on vaarallista. Toivon ylläpitäminen pelottavaa. On uskallettava silti. Toivon mukana kulkee huomiset, tulevat. Ilman Toivoa on vain menneet, surkeat ja kaivattavat. Jotta jaksaa, on pakko pitää Toivoa hengissä. Ruokkia, vaatettaa, ulkoiluttaa. Aina ei jaksa huolehtia itsestäni, mutta Toivo on pidettävä hengissä. Jos Toivo katoaa, en jaksa vanhempana tai edes ihmisenä. Niinpä itsestäni huolehtimisen sijaan huolehdin Toivosta, pidän sitä hengissä vaikka väkisin. Jos ei muuten suostu, niin halpojen hymyjen hengityskone, tyhjillä sanoilla letkuruokinta, pakkohoitoa lainatuilla positiivisuuksilla. Samalla Toivo on pelottavin kaikista seuralaisista. Jos se osoittautuu vääräksi, se voi helposti tönäistä kuiluun yhdellä sormella, henkäyksellä, katseella. Siksi Toivoa ei uskalla oikein pitää esillä. Siitä ei uskalla puhua, edes itselle. Olla ajattelematta ja samalla huolehtia. Toivoa pitää suojella niin monelta asialta. Ei saa antaa sen kuulla tai nähdä kaikkea. Eikä varsinkaan antaa sen hengailla väärien tyyppien kanssa. Huonossa seurassa se hukkaisi itsensä ja saattaisi muuttua Turhaksi tai Epäksi, ja niiden elättämiseen minulla ei ole varaa.

Kaikki keinot sallittu

Näytänkö heikkouteni, jos myönnän voimieni ja mielenterveyteni heikkenevän. Olenko heikko, jos turvaudun apuun. Näytänkö vahvuuteni, kun tunnistan tarpeeni. Onko vahvuutta ja viisautta ottaa tukea vastaan. Vain hyvinvoiva vanhempi jaksaa tukea lastaan.

Kalenteri näyttää huhtikuuta (1 1/2 äiti)

Minä elän helmikuuta. Ikkunani leijuu taivaalla tai hautautuu lumeen. Hautautua vai leijua? Hauduttaa vai polttaa? Voiko sen valita? Poltanko perunat kiinni kattilaan? Vai sulatanko suklaan? Pyörin ympyrää, päässä pörrää tyhjyys. Ikävä. Yksi niistä kielletyistä

Jänis istui maassa

Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen. Mikä sul on jänönen, kun et enää hyppele. Hyppää pois hyppää pois, hyppää pois.

Perhosena pelossa

Olen liian herkkä kaikkeen. Sanat sattuvat. Arvostelu murentaa. Pääsenkö koskaan siivilleni. Lentämään. Olenko riittävä. Kantavatko siipeni tarpeeksi. Onko herkkyys voimani vai murentaako se minut. Pidä kädestäni. Arvosta. Kanna hetki. Vahvista siipeni lentokykyiseksi. Siipeni eivät jaksaneet kantaa. Lupaathan. Kanna lapseni hyvään tulevaisuuteen. Pidä lastani kädestä kiinni. Arvosta.

Naamiot

Omien kasvojen näyttäminen voi olla haastavaa. Omana itsenään oleminen tekee haavoittuvaksi. Naamion pukeminen on suoja. Suoja suojaa, mutta kuormittaa. Moni vanhempi elää kaksoiselämää. Naamio on suhteessa ammattilaiseen. Mitä minun kuuluu vastata, kelpaanko, riitänkö, kuinka sanani tulkitaan, mitä minusta kirjataan, kuinka sanani ja tekoni vaikuttavat perheeseeni.

Keitä ne oikein on? (Mareena Heinonen)

Minä, sinä, hän, tuo, nekin yhdet… On perhe, jota pitkään piti pystyssä äiti yksin, kunnes uupui. On vanhemmat, joiden voimavarat söi toisen pitkä sairaus ja tilanne luisui käsistä. On lapsi, jonka ongelmiin ei satu ajoissa apua. On äiti, joka sairastuttuaan katsoi, että sillä hetkellä lapsen on parempi muualla. On nuori, jonka kapinointia ei muuten saatu pysäytettyä. On aikuinen, joka ei osannut pysähtyä. On perhe, joka toimi toisin kuin muut, mikä sai aikaan huolen. Minä, sinä, hän, tuo, nekin yhdet…

Vittu mikä lauantai

Järjetön raivo repesi ilmoille kahdesti. Vähän järjellisempi suuttumus useammasti. Pieni, kohta nelivuotias, haastaa satasella. Karjunnan jälkeinen suru, syyllisyys ja häpeä. Että nyt sen lapsen aivot sitten taas vähän vahingoittuivat lisää. Kammottava on se tunne, jossakin kehossa, joka tahtoisi raivoissaan vintata sen kipeästi, varoittamatta sääriluuhun talvisaappaalla potkaisseen kakaran seinään. Ja, kun edes sen verran säätelykykyä on jäljellä, etten sitä tee, niin raivoa on kuitenkin purettava paiskomalla ovia, rikkomalla henkari palasiksi keittiön lattiaan. Sitten tulee itku. On pakko vetäytyä itkemään, pois lasten luota. Ja jälleen häpeä, epäonnistuminen. Pitäisi palauttaa yhteys, palauttaa turva. Vaan en pysty. En tiedä edes tahdonko. Jaksanko. Tahtoisin vain päästä pois. Hätääntynyt mieli hokee: “Apua, apua, hirveää. En selviä, en jaksa, en osaa, en pysty.” Isompi, rakas, taitava lapsi, tulee ja halaa, rauhassa. Silittää lempeästi. Ja pystyy sitten taas ottamaan etäisyyttä ja lähtemään ulos. Pieni kiertelee hiljaisena lähettyvillä. Tulee sen pöydän alle, jonka ääressä hengitän. Laskeudun lattialle minäkin. Haen lapsen syliin ja siihen se suostuu. Silitän. Katse pipon reunan alla on, ehkä vakava, totinen, kysyvä. Jotenkin tästäkin taas selvitään. Vaikka ei juuri nyt siltä tunnu. Ei vielä hetkeen aikaan.

Mahan pohjassa jännitys

Joku tukala tunne. Kuorma, raskaus. Kipu. Väsymys. Uupumus. Helvetillinen katkipoikki olemisen tunne, kokemus ja olo. Yksinäisyys. Lohduton yksinäisyys tämän kaiken arjen kuorman keskellä. Pettymys. Epäonnistumisen tunne. Syyllisyys. Riittämättömyys. Häpeä. Pelko. Epätoivo. Viha. Raivo. Mihin helvettiin mä nämä tunteet tungen? Mitä mä niille teen? Mihin ne kanavoin? Ja miten? Kun ei ne mene käskemällä pois. Eivät usko järkipuhetta, enkelten kieltä, suostuttelua, houkuttelua. Käskemistä, komennusta. Ei mitään mun tuntemaani keinoa tai kieltä.Missä on ihmisen katkeamispiste? Äidin? Mistä sen tietää, jos tämän kammottavan illan jälkeen ei enää tulekaan uutta, parempaa aamua. Että jos eteen avautuukin vain liuta uusia, loputtoman väsymyksen täyteisiä päiviä. Täynnä vastuita ja velvollisuuksia, tekemättä jääneitä asioita, tehtäviä, loputon lista. Riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. Epäonnistumista, surua, loputonta, lohdutonta kipua, pettymystä, epätoivoa, epävarmuutta, epäluottamusta itseen, elämään, selviytymiseen. Mihinkään. Entä jos minä en pysty enää olemaan lapsilleni turvallinen vanhempi. En jaksa kannatella tunteita, ottaa vastaan. Omia ja toisten. Suodattaa ja säädellä. En jaksa huolehtia, hoitaa, muistaa, järjestää. Minusta ei olekaan murrosikäisen turvalliseksi, riittävän vakaaksi vanhemmaksi, jota vasten nuori voi tempoilla ja puskea. Minä lakoan, petän, murun, väsyn, taitun. Epäonnistun tehtävässäni surkealla tavalla. Tärkeimmässä. Nyt jo tuntuu, että ote lipeää. En ole riittävän vahva ja turvallinen. En kestä nuoren vihaa ja halveksuntaa, kun olen itse perustaltani niin hauras. Uskon olevani juuri niin arvoton ja huono, kuin nuori antaa ymmärtää. Pyydän surkeasti ruikuttaen anteeksi, että olen se mikä olen.Kamala olo. Isompi lähti isälleen. Turvaan. Turvaan minun tunteitani. En jaksanut pienen vääntöä iltahommissa. Jätin lapset kahden. Menin saunaan. Entä jos en enää jaksa rakastaa näitä lapsia. Minusta ei vain ole tähän vanhemmuuteen. En jaksa. Isomman vaikeudet ja tyytymättömyys elämäänsä alleviivaa ja vahvistaa minulle sen oman uskoni ja käsitykseni, etten ole riittävän hyvä vanhempi. En pysty tarjoamaan lapselle sellaisia olosuhteita, joissa voisi olla tyytyväinen, onnellinen ja turvassa. Niin. Tämähän se on. Tämä kaikki osuu liian kipeästi minun omaan ammottavan haavaani. Epäonnistujana, riittämättömänä surkimuksena. Sinä uskomuksena, joka pintaan liimatun alla vain vahvana yhä on ja elää. Kammottavaa. Löytyisikö mistään armoa, armollisuutta, lempeyttä, hellyyttä, turvaa väsyneelle minulle? Voisinko mitenkään itseäni lempeästi katsoa, ottaa syliin, hoivata? Antaa luvan virheisiin ja epäonnistumisiin? Antaa luvan tuntea tunteeni ja luvan sitten nousta jälleen?

Sinulle kuuntelija

Sinulle, joka istut kuuntelemassa tämän ehkä hämmentävänkin taidenäyttelyn äänitteitä, tässä yhden näyttelyssä mukana olevan äidin tarina: Minä olen jo melkein 6-kymppinen äiti, jonka nuoremman lapsen lastensuojeluasiakkuudesta on jo vierähtänyt useita vuosia. Siitä huolimatta itselleni on edelleen vaikeaa jäsentää, mistä kaikesta perheemme tarinassa tuolloin oli kyse. Yhtäkkiä huomasin menettäneeni yhteyden tuolloin 11-vuotiaaseen tyttäreeni, eikä arkemme sujunut enää edes kohtalaisesti. Riidat, mykkäkoulut, itkut (puolin ja toisin!) kolunkäyntiongelmat ja käynnit lastenpsykiatrian polilla vaihtelivat tavallisten päivien kanssa ja hätä, ahdistus ja voimattomuus vuorottelivat optimismin kanssa. Lastensuojelun tultua mukaan kuvioihin oli viimein pakko tehdä vaikea päätös lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, ensin pienryhmäkotiin ja sitten puolen vuoden kuluttua sijaisperheeseen. Näillä toimilla lapsen kuutosluokan koulunkäynti onnistuikin jotenkuten ja me vanhemmat opettelimme arkea ilman lapsen läsnäoloa ja yhteistyötä uusien ihmisten kanssa. Seiskaluokan keväällä mukaan tuli myös sairaalakoulu teinin jouduttua pidemmäksi aikaa nuorisopsykiatrian osastolle. Kesäloma toi vain pientä helpotusta ja uutena kokemuksena myös teinin karkureissut sijaisperheestä. Toki hyviäkin hetkiä elettiin, jos nyt hyväksi hetkeksi voi laskea vaikkapa hatkoilta palanneen, umpiväsyneen nuoren kanssa vietetyn parituntisen siellä psyk.osastolla. Syksyn tultua nuori kieltäytyi koulusta ja osastolla olostakin ja kesken 8. luokan sijoituspaikka vaihtui lasu-yhteisöön, missä oli oma koulu. Sieltä saatiin viimein vahvempaa tukea myös meille vanhemmille ja omakin jaksaminen parani merkittävästi. Löysin myös mukaan Kasper ry-n toimintaan ja sain käsiteltyä omankin mieleni asioita. Peruskoulun jälkeen meille vanhemmille annettiinkin lisävastuuta, kun nuori päästettiin asumaan itsenäisesti ja käymään lukiota lähempänä kotikuntaa. Myös vakituisen poikaystävän löytyminen vaikutti positiivisesti ja lopulta huostaanotto päästiin purkamaan lukion kolmosluokan alkaessa. Seuraavana keväänä vietettiin sitten lakkiaisia, joihin itsestäänselvinä vieraina osallistuivat myös ensimmäisen sijaisperheen vanhemmat, pitkäaikainen sossumme ja lasu-yhteisön johtajarouvakin. Toisille sijaisvanhemmille järjestettiin vielä rääppiäiset, koska he eivät päässeet juhlimaan oikeana päivänä. Lukion jälkeen tyttäremme tie vei yliopistoon, jossa hän teki kandityönsä vielä lastensuojeluun liittyvästä aiheesta, mutta nyt aluillaan oleva maisterityö on jo aivan muusta aiheesta. Olemme hyvissä väleissä, vaikka näemmekin harvakseltaan ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, pääsemmekö yhdessä katsomaan tätä Yleisilma siisti -taidenäyttelyä, mutta toivottavasti pääsemme. Sinulle, kuulijani haluan vielä sanoa: Älä luovu toivosta ja hae apua, kun omat voimat eivät riitä. Niin mekin teimme ja nyt ollaan tässä!

Tuttu ilo, suru tai monimutkainen tunne – huostaanotosta

Se on kaikkea samaan aikaan. Tunne, ajatus, möykky, huoahdus, Rikki, ehjä, olematon, iltainen, jokaisessa, miksi, nyt. En osaa mutta tiedän, lähellä ei tiedossa mahtavasti hölmöillen, ihon kanssa kasvotusten talven keskellä kesää ennen. Olin joskus en ole enää koskaan, uimalla selviän. Ihmetys sointu lähtee itsestä ei tavoita ketään, itseään. Viha ennen surua, Teflon ennen iloa. Naava muodostuu ennen lähtöä. Mistä kaikki alkoi? Olen yksin yhdessä tiedossa mielen maassa, sarven sisässä. Uni ulvoo aidan takana, hankaloittaa ruohon kasvua, kukkaan puhkeamista. Koska löysin, löydänkö koskaan. Iso pieni ilo, suru monimutkainen. Kuinka monta kysymystä matkan varrella?

Toivohan on aina, vai onko?

Voi taivas, miten turhauttavaa, kun mikään ei toimi! Minä kun luulin, että toiset ihmiset näkevät asiat samoin kuin minä itse, mutta eihän se tietenkään mene niin. Kamalaa myös huomata, että minä itse saatan olla se kanto kaskessa ja että aiheutan samaa turhautumista muille!!! Pitäisihän tästä päästä ulos, mutta miten? Kun tulee tunne, että eihän nuo muut kuitenkaan edes yritä tosissaan. Mutta ehkä vastaus piileekin siinä, että yritän saada heidät tekemään omalla tavallani, enkä osaa (tai edes halua) itsekään luopua niistä omista tavoistani. Pysähdynpä siis hetkeksi kuuntelemaan, ensin itseäni ja omia tuntojani, mutta toivottavasti sen jälkeen myös niiden toisten tuntoja. Kaksi rinnakkaista monologia ei vaan toimi, jos yhteisenä tavoitteena on dialogi! Aika jännää, että löysin jo mielestäni jonkunlaisen viisasten kiven. Mitäs jos kysyisin noilta toisiltakin välillä, kuinka he tämän kokevat? Pikkuhiljaa, luottaen yhteiseen tekemiseen, niin sen pitää mennä, eikö vaan? Entäs jos sinne ei päästä? kuinka kauan jatkamme takoen päitämme seinään? En tiedä, mutta täytyy vaan odotella. Toivoahan on aina, vai onko? Uskallan luottaa, että on!

Laitoin ruokaa

Laitoin ruokaa. Jauheliha-makaronia. Olenko nyt hyvä äiti? Sitä minä kysyn. Alituiseen. Vai kuitenkin täysin kelvoton? Itselleni vastaan ankarasti. Tiedätkö sen olon, sen tunteen, kun haluaisi mieluummin luopua kaikesta. Mieluummin luopua, kuin jaksaa eteenpäin. Se on kamala. Raskas. Painava. Tukehduttava. Taakka. Se, että ei löydä luottamusta tulevaan. Se, että vain pelottaa. Olla olemassa. Olla vastuussa. Lapsistansa. Itsestänsä. Pienenä ja avuttomana. Huomisen oven takana vapisevana seisten. Pelokkaana, arkana, lopen uupuneena. Öistä minä selviän. Päiviä pelkään. Niihin näännyn. Yö ei pyydä mitään. Tarjoaa vain, mitään kysymättä, hiljaisuutensa suojaksi.