Blogi | 11.9.2020

Tiedätkö, miltä tuntuu suuren kriisin kanssa painiessa, kun sulle sanotaan, että ”Ei tässä nyt sulle mitään tukea oikein ole”? Tai ”Koitapa pärjäillä, meille ainakaan ei sun tukeminen kuulu”?

Mä tiedän.

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun ensimmäistä kertaa kohtaa ihmisen, joka ei käännytäkään pois ja tuomitse? Miltä tuntuu, kun sun kokemukseen suhtaudutaan ymmärryksellä ja myötätunnolla? Kun se, mitä sanot otetaan vastaan ja nähdään arvokkaana? Kun sut nähdään ihmisenä, kokemustesi ja tilanteesi kanssa, ei vain niistä huolimatta tai pelkästään niiden kautta?

Mä tiedän. Ja oon siitä kiitollinen.

Tiedätkö, miltä tuntuu nähdä jonkun katseessa helpotus ylläkuvatussa tilanteessa? Miltä tuntuu kuulla se ihmisen äänessä tai nähdä kirjoitetuissa sanoissa?

Tiedätkö, miltä tuntuu nähdä ihmisen kasvavan ja vahvistuvan, muuttuvan omaksi kauniiksi itsekseen kaiken sen häpeän ja pelon alta, joiden alle on ollut hautautuneena ehkä vuosiakin?

Mä tiedän. Ja oon siitäkin kiitollinen.

Tämän ovat mahdollistaneet järjestöt. Sekä sen, että olen tullut autetuksi, että sen, että voin olla auttamassa osaltani nyt muita.

Sellainen yhteiskunta, jossa järjestöjä ei tarvittaisi takaamaan tukea niillekin ihmisille, jotka eivät sitä peruspalveluista saa, olisi aika ideaali. Sellainen, jossa järjestöt olisi vain ylimääräistä hyvää, keskustelu ja maailmanparannuskanava, kivaa ajanvietettä, yhteisöllisyysjuttu. Me emme ole sellaisessa tilanteessa. En usko, että ollaan ihan lähiaikoina.

Järjestöissä tehdään paljon työtä monenlaisissa tilanteissa olevien ihmisten auttamiseksi. Osasta näistä saa helposti ihmisten tunteisiin vetoavia tarinoita. Useimmat pitävät selvänä, että vaikkapa väkivallan uhreja on autettava. Järjestöt auttavat myös monia sellaisia ryhmiä, jotka eivät herätä samanlaista yleistä empatiaa yhtä helposti. Tai ollenkaan.

Ne on usein ne samat ihmiset, jotka jäävät heikoimmille avun suhteen palveluissa.

Kuka nostaa näiden ihmisten ääntä esiin?

Voikukissa meidän kohderyhmää on sijoitettujen ja huostaanotettujen

lasten vanhemmat. Vanhempien kokemuksissa toistuu ilman tukea jääminen, erityisesti kun sijoitukseen tai huostaanottoon on päädytty. Monet kantavat myös suurta häpeää ja se on tehokas äänenvaimennin.

Tämä on myös oma kokemukseni. Kun oma lapseni sijoitettiin, oli tunne epäonnistumisesta ja kelvottomuudesta valtava. Ei siinä tilanteessa todellakaan ollut helppoa lähteä huutelemaan, että jotain apua hei tarttis. Ei sieltä käsin voi kovin hyvin vanhempana toimia, jos ollenkaan. Ajattelin jossain vaiheessa, että on ehkä jopa parempi vetäytyä lapseni elämästä, kun olen näin huono äiti.

Ilman järjestöjen kautta löytynyttä vertaistukea olisin jäänyt siihen lamaannukseen ja häpeää. Yksin en olisi sieltä noussut.

Jos me haluamme luoda maailman, jossa ilman järjestöjäkin kaikki saavat tarvitsemaansa tukea ja äänensä kuuluviin, niin hei mä oon mukana! Kuulostaa hyvältä! Siihen asti me kuitenkin tarvitsemme toimivia järjestöjä. Ja järjestöt järkevää, pitkäjänteistä rahoitusta.

#onneksionjoku

Mareena Heinonen