Blogi | 9.9.2026

Olen aiemmin ajatellut, että viranomaistahot kuten sosiaalitoimi, poliisi, terveydenhuolto ovat Suomessa ensiluokkaisia ja meillä viranomaiseen ja hänen toimintaansa voi luottaa. Olen aiemmin kuullut, miten joillain henkilöillä on ollut epäilyksiä viranomaistoiminnasta ja pohtinut, että tällöin ehkä henkilöillä itsellään on asian kanssa jotain tekemistä: varmasti vian täytyy olla asiakkaassa itsessään, ehkä hänen käytöksessään tai ymmärryksessään asian suhteen.

Viranomaiseen on helppo uskoa niin kauan kuin ei itse tai joku läheinen tule kohdelluksi väärin. Niin kauan kuin viranomaistyö on kaukana itsestä, on helppo ajatella, että se on tasa-arvoista ja korkealaatuista. Niin kuin se pääsääntöisesti onkin. Olemmehan kuitenkin valtio, jossa viranomaisen toimintaa ohjaavat lait, asetukset sekä meillä on olemassa erilaiset valitusmekanismit ja oikeusturvakeinot. Todellisuudessa viranomaistoimintakin on inhimillistä ja inhimillisyyteen kuuluu myös virheellisyys.

Meille Kasperiiin ottaa usein yhteyttä ihminen tilanteessa, jossa hän on hädissään: omaa lasta koskettaa lastensuojeluasia ja vanhempi tai muu läheinen ottaa yhteyttä vaikkapa Tukiluurimme kautta. Usein siinä jo kohtaamme tilanteen, jossa viranomainen ei ole toiminut hallintolain edellyttämällä tavalla. Asiakas on usein täysin tietämätön siitä, mitä lastensuojelussa nyt tapahtuu, mitkä ovat hänen oikeutensa ja velvollisuutensa ja miten erilaisista päätöksistä on mahdollista valittaa tai pyytää oikaisua asiaan. Hallintolaissa on viranomaiselle annettu selkeästi tehtäväksi antaa asiakkaalle hallintoasian hoitamiseen liittyvää neuvontaa ja ohjausta sekä vastattava asiointia koskeviin kysymyksiin ja tiedusteluihin. Yllättävän usein näin ei toimita ja asiakas ei saa vastausta kysymyksiinsä.

Toinen asia joka hämmästyttävän usein nousee esiin: asiakkaan kanssa asiointi lopetetaan tai sitä rajataan sen perusteella, ettei asiakas ole ”asiallinen” tai toimi asiallisesti. Näitä tilanteita kuulleena ja myös mukana olleena, olen usein todennut, että asiakkaan asiallisuus on hyvin subjektiivinen käsite. Usein asiakkaan todetaan olevan asiaton tai jankkaavan, kun hän pyytää perusteluja viranomaisen toimintaan tai toimimattomuuteen. Tämä ei ole asiattomuutta, vaan asiakkaan oikeus saada perusteluja. On myös selvää, että asiakkaalla tunteet ovat enemmän pinnalla, kun on kyse esimerkiksi hänen perhe-elämästään ja siihen liittyvistä asioista. Huutoa, solvaamista ja epäasiallista käytöstä ei kenenkään tarvitse työssään kuunnella, mutta ei lisää luottamusta viranomaiseen, jos epäasiallisuuden raja laitetaan hyvin matalalle ja sillä suojataan viranomaisen omaa toimintaa tilanteessa, joka muodostuu hänelle itselleen vaikeaksi käsitellä tai selittää.

Kolmas asia on ikuisuusaihe: sanat ja tarkoitukset niiden takana, joko kirjallisesti tai suullisesti. On hämmentävää, miten edelleen meillä kirjoitetaan tekstejä, joissa rivien väliin jätetään asioita tai asiat muovataan viranomaisen omaa toimintaa puolustavaksi. Juuri nyt luottamus poliisin toimintaan on erityisessä tarkastelussa, kun poliisi kiilasi autolla vaarallisesti mopoilevan pojan, toki pojan ajaessa viritetyllä mopolla ylinopeutta ja noudattamatta pysähtymiskäskyä. Poliisin edustaja kutsui tapahtumaa myöhemmin mopon ”suistumiseksi”, mikä häivytti poliisin toiminnan tilanteen aiheuttajana. Tätä samaa tapahtuu myös lastensuojelun asiakirjoissa. Jos huostaanottoa haetaan vasten vanhemman tahtoa, on tilanne usein kirjattu siten, että se sopii huostaanottohakemukseen huostaanottoa puoltavaksi. Vanhemman lyhytaikainen syntymän jälkeinen masennus muokkaantuu asiakirjassa ”vakavaksi mielenterveysongelmaksi” ja vauvan leikkiminen nessupaketilla kuvataan vakavaksi lapselle mahdollista tukehtumista aiheuttavaksi esineeksi. Tällöin vanhemman ja viranomaisen näkemys asiasta on hyvin erilainen ja usein asiakkaalle jää suurempi “näyttövastuu” omasta näkökulmastaan. Kyseessä ei ole yksittäiset satunnaiset virheet ja erilaiset näkemykset asiakkaan ja viranomaisen välillä, vaan nämä ovat toistuneet ja toistuvat liian usein vanhempien kertomuksissa.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijän tehtävä on varmasti yksi maailman vaikeimmista ja emotionaalisesti raskaimmista. Olen sitä itsekin tehnyt ja varmasti toiminut myös väärin ja virheellisesti. Lastensuojelun merkittävä valta, on asia, josta tulee uskaltaa puhua ja nostaa esiin myös epäkohtia viranomaistyössä. Se parantaa asiakasturvallisuutta ja lopulta myös parantaa luottamusta viranomaiseen. Lastensuojelun asiakasvanhemmat ovat usein hyvin vaikeassa tilanteessa: heidän päälleen on jo asiakkuuden takia kaadettu stigma, joka tekee heidän tehtävästään hyvin vaikean. Miten ”huono vanhempi” voisi olla oikeassa luotettavaa viranomaista vastaan. Kun mukaan tulee lapsi, lapsen oletettu hätä ja lapsen etu voi vanhemman näyttövelvollisuus tilanteesta olla aivan mahdoton: kukaan ei usko vanhempaa. Tämä on ollut raastava kokea. Leimattu vanhempi on ollut monesti aivan ilman oikeusturvaa, ilman tukea ja ilman asiakasturvallisuutta. Toisaalta mukana on aina lapsi ja huoli lapsesta, myös viranomaisen kokema virkavastuu ja -velvollisuus. On selvää, ettei tilanne ole yksinkertainen kenellekään.

Jos haluat lukea tositarinan siitä, millaiseen tilanteeseen yksi virheellinen tulkinta voi johtaa yhden perheen kohdalla ja millaiseen viranomaismyllyyn voi joutua, suosittelen lukemaan Jesse Markinin perheen tarinan Käärmeitä & perhosia. Tässä kirjassa on myös ns. hyvä viranomainen, joka uskoo perhettä ja alkaa toimia. Myös me kuulemme ja törmäämme asiakaskohtaamisissa näihin ”hyviksiin”, jotka asettuvat asiakkaan asemaan ja suostuvat kohtaamaan ja kuulemaan. Viranomaistoiminnan kohdalla ei kuitenkaan saisi olla arvan varassa se, satutko saamaan kohdallesi ”hyviksen”. On voitava luottaa siihen, että kaikille on samat säännöt, lait ja toimintatavat ja että asiallinen kohtelu on jokaisen viranomaisen selkärangassa ja välittyy jokaiselle asiakkaalle samanlaisena.

Sanna Välimäki
Toiminnanjohtaja