Blogi | 9.3.2022

Blogi on osa Kasperin 70-vuotisjuhlavuoden Hidas vanhemmuus-blogisarjaa.

Julkisessa keskustelussa on lisääntynyt huoli siitä, että vanhemmuus uuvuttaa. Lisääntyvälle kuormitukselle on haettu syiksi jatkuvaa tasapainoilua työelämän, hektistyvän arjen ja ulkopuolisten odotusten keskellä. Ymmärrän monet keskustelun sävyistä, mutta pysähdyin sen kysymyksen äärelle, mitä ideaalivanhemmuus on ja onko sitä oikeasti olemassa.

Itse en tiedä, mitä vanhemmuuden ideaali tarkalleen on. Sen sijaan uskon siihen, ettei kukaan halua olla huono vanhempi. Vanhemmuudessa onnistumiselle ei myöskään ole mittareita, sillä olosuhteet ovat kaikissa perheissä erilaiset, eikä esimerkiksi rakkauden määrää voi mitata.

Itselläni on kaksi lasta. Jonaksen sain ollessani kansanedustaja ja Jacobin ollessani apulaispormestari. Molemmat pojat menivät 1-vuotiaina päiväkotiin. Jacobin kanssa puolisoni Johan oli kotona, kun itse palasin töihin viiden kuukauden päästä kuopukseni syntymästä. Johan kävi toimistollani kaupungintalolla: imetin täällä ja yritimme pyörittää arkea. Tilanne tietysti muuttui koronan myötä.

En ole koskaan halunnut asettaa perhettä tai uraa vastakkain. Uskon siihen, että molemmissa voi onnistua. On vaikea sanoa kuinka paljon isovanhempien ja erityisesti äitini tuki on auttanut, mutta paljon se joka tapauksessa on. Toisaalta meillä on Johanin kanssa hyvin samanlainen lähestymistapa vanhemmuuteen, asioita jaetaan. Johan sanoo olevansa ikuisesti kiitollinen siitä, että pääsi olemaan Jacobin kanssa kotona. Vaikka kuulemma pienoinen pettymys olikin se, että todellisuus ei ollutkaan lattepappa-kuvaston mukaista.

Jotta uran ja perheen pystyy yhdistämään, täytyy olla itselleen armollinen. Aina ei ole alusta saakka itsetehtyä ruokaa: pakasteesta on helppo ottaa jotain valmista (onneksi Jacob rakastaa pinaattikeittoa!), ostan kaupasta valmiiksi pestyt salaattipussit, koska kuvittelen, että säästän siinäkin vähän aikaa. Kotona on sotkuista, en muista milloin olisin viimeksi silittänyt, laitan töihin päälleni jatkuvasti sellaisia vaatteita, mitä ei tarvitse silittää.

Tuskallisinta on ehkä itselleni ollut se, etten aina näe poikia iltaisin ja aamullakin lähden aikaisin. Lapseni Jonas totesi kerran, että hänellä on yksi toive – ole ajoissa kotona, jotta hän ehtisi nähdä. Tuollainen sattuu, mutta näissä tilanteissa tulee keskustella lapsen kanssa siitä, että viikonloppuisin meillä on enemmän aikaa. Pojistani Jacob taas viihtyy hyvin äitini kanssa. En ole onneksi koskaan kokenut alemmuutta siitä, että minun äitini on niin tärkeä pojilleni. Jacob sanoo minua mammaksi ja äitiäni mamuksi.

Ruuhkavuosien aikanakin on hyvä muistaa pysähtyminen.

Filosofi Esa Saarinen sanoi todella kauniisti, että tulen unohtamaan monia asioita, mutta en sitä, kun lapsi oppi kävelemään tai ajamaan ensimmäistä kertaa polkupyörää. Niitä hetkiä pitää tallentaa mieleen, koska ne kantavat läpi elämän.

En itse ole kovin taitava tekemään mitään askarteluja, etsimään luonnosta tiettyjä kasveja tai kuuntelemaan lintujen ääniä, vaikka todella paljon ulkoilemmekin. Kahdesta asiasta olen kuitenkin pitänyt huolta – lukemisesta pojilleni ja keskustelemisesta heidän kanssaan. Puhumme Jonaksen kanssa todella paljon.

En tunnista pyrkiväni vanhemmuudessa ideaaliin. Sen sijaan mietin, mitä on rakastaminen ja miten sen voi näyttää. Itselleni esimerkkinä toimivat omat vanhempani. Kaikesta huolimatta, toimeentulosta riippumatta saimme heiltä valtavasti aikaa. Se on korvannut ainakin itselleni kaiken materian. Toivon, että voisin välittää tämän saman omille pojilleni. En korvaisi menetettyä aikaa uudella lelulla tai muulla aineellisella.

Meidän perheemme viikonloppujen uusi suosikkileikki on pantomiimi musiikin tahdissa. Pojat nauravat ja kaikilla on hauskaa. Niitä hetkiä ei tallenneta ideaalikuviksi Instagramiin, vaan muistoiksi omiin sydämiin.

Blogin kirjoittaja Nasima Razmyar on Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialasta vastaava apulaispormestari ja kahden lapsen äiti.