Blogi | 14.10.2020

Perheistä puhuminen on mielestäni vaikeaa. Ei siksi, että perheissä olisi jotain vaikeaa, vaan siksi, että perheet pakenevat määrittelyjä ja silti yritämme määritellä niitä. Pysähdy hetkeksi ja mieti minkälainen kuva mieleesi tulee, kun sanotaan sana perhe. Montako vanhempaa kuvassa on? Montako lasta? Asuvatko kaikki saman katon alla? Onko jollain perheenjäsenellä jokin sairaus? Luomme maailmaa sanoilla ja kuvilla eikä ole yhdentekevää mitä sanoja ja kuvia käytämme. Ideaalit ja normit asuvat meissä vahvoina ja niitä pitää usein tietoisesti rikkoa.

Otetaan esimerkiksi käsite eroperhe. En itse yleensä käytä sanaa, koska se on mielestäni ongelmallinen. Siihen kuitenkin törmää aika ajoin. Mutta mikä on eroperhe? Kun perhe eron myötä hajoaa, syntyykö siitä kaksi uutta perhettä ja ovatko nämä niitä eroperheitä? Vai onko eroperhe sitten kuitenkin se hajonnut perhe, jota ei tavallaan enää ole olemassa kuin menneisyydessä? Ja jotta sekoittaisin teitä vielä hiukan, miettikää voiko ihminen kuulua samaan aikaan useaan perheeseen?

Kun puhumme perheistä, ajattelemme helposti kahden vanhemman parisuhteen ympärille muodostuvaa perheyksikköä vanhempineen ja lapsineen, mutta tällainen määrittely jättää monta perhemuotoa huomioimatta. Mitä jos pohtisimme vaihteeksi perhettä lapsen näkökulmasta, hänen ympärilleen koostuvien perhesuhteiden kautta. Olisiko kuva samanlainen?

Me Kasperissa olemme päätyneet korostamaan puheessamme nimenomaan perhesuhteita. Näin tilaa jää sille, että jokainen saa määritellä itse oman perheensä. Se tarkoittaa myös sitä, että samaankin perheeseen kuuluvien ihmisten perheet saattavat näyttää erilaisilta ja että ihminen voi myös kuulua samaan aikaan muihinkin kuin omaan, itsemäärittelemäänsä, perheeseen.

Pauliina Lehtinen
toiminnanjohtaja, Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry