Blogi | 20.4.2022

Blogi on osa Kasperin 70-vuotisjuhlavuoden Hidas vanhemmuus-blogisarjaa.

Esikoisen syntymä. Kolmekymppisyys. Polven hajoaminen. Selän hajoaminen. Siinä ne neljä tekijää, joista seurasi ylitsepääsemättömän suuri tarve lähteä jahtaamaan todellisia urahaaveita, intohimoja ja unelmia musiikin parissa. Lapsen isä ja lähipiiri tukivat ja kannustivat minua, millä oli valtava merkitys sen kannalta, että pystyin ja uskalsin juosta unelmieni perässä. Ja uskallan edelleen.

Kun pari vuotta sitten pohdimme mieheni kanssa, haluaisimmeko vielä perheenlisäystä, minua pelotti valtavasti. Hävetti myöntää, mutta pelkäsin miten lapsi vaikuttaisi musiikkiuraani, joka ei varsinaisesti vielä ollut lennossa, mutta joka vaati valtavaa panostusta. Ottaisiko kukaan minua enää tosissaan? Ajattelisivatko kaikki, että minulla ei olisi enää aikaa tehdä töitä.

Kipuilin asian kanssa pitkään, mutta lopulta päätimme yrittää lasta ja onneksemme toiveemme kävi toteen. Pelkoni sen sijaan eivät käyneet toteen. Raskausuutiseen, pienen pojan syntymään ja vauvan mukanaoloon palavereissa ja biisisessioissa on poikkeuksetta suhtauduttu erittäin myönteisesti. Vanhemmuuteni ei ole sivuseikka, vaan se on nostettu esiin ja se on voimavarani. Se näkyy ja kuuluu osana arkea ja työtäni. Uskallan väittää olevani myös parempi äiti lapsilleni, kun saan toteuttaa unelmiani myös työelämässä.

Ja sitten se kuuluisa arki. Arki (etenkin pienten lasten kanssa) on aina aikatauluttamista ja säätöä, siitä en minäkään pääse eroon vaikka kuinka down shiftaisin. Koen kuitenkin, että koti ja perhe on tukikohta, ydin ja turva ja arjen rutiinit maadoittavat.

Blogin kirjoittaja Meri Vahtera on laulaja, toimintaterapeutti ja kahden lapsen äiti