Halutaan kristallipallo!
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Uutisvirrasta puskee esiin pelottavia ja ahdistavia uutisia. Hätä ja kärsimys tuntuu tulevan päivä päivältä lähemmäs. Miten selittää pienelle lapselle maailmassa tapahtuvia pahuuksia, voiko niitä edes itse käsittää? Pelko siitä, ettei pysty suojelemaan läheisiään onnettomuuksilta ja kauheuksilta edes arkipäivän elämässä, saattaa huolettaa yli kaiken.
Yli ihmismielen ymmärryksen menevät asiat pistävät miettimään omaa elämää ja miten sitä elää. Uskallanko elää täysillä tavoitellen rohkeimpia unelmiani, vai haenko viimeiseen asti tuttua ja samaa, vähän yllätyksetöntäkin elämää? Voinko enää matkustaa mihinkään kun riski siihen, että lentokone tippuu kesken kaiken, tuntuu mielessäni nousseen huimilla prosenttiyksiköillä? Onko minulla varaa sanoa johonkin ei, jos en saakaan mitään muuta enää tilalle? Mitä jos en onnistukkaan tässä, olisiko sittenkin parempi jättää kokeilematta, kun ei tarvitsisi ainakaan kokea pettymyksen tunnetta?
Loppujen lopuksihan kyse on hallinnan tarpeesta. Muutokset ja kaikki uusi ja tuntematon pelottaa. Emme voi hallita kaikkea vaikka ihmismieli yrittää sinnikkäästi itselleen uskotella niin. Elämän hallinta on periaatteessa silkkaa harhaa. Kun kuvittelee pitävänsä kaikki langat omissa käsissään, tuntee olonsa turvalliseksi. Silloin uskomme määräävämme elämämme tahdin. Todellisuudessa emme voi hallita elämää niin kuin ajattelemme, eikä itseasiassa tarvitsekaan. Oma pää vain tuntuu uskovan, että niin kauan kuin itse vastaan asioista, kaikki on hyvin ja elämä kulkee eteenpäin tuttuja uomiaan ja rutiinejaan.
Se mitä työni lasten eroryhmien ohjaajana on minulle opettanut, että hei, elämä kuitenkin kantaa! Elämässä tulee väistämättä vastaan vaikeita asioita; luopumista, erilaisia kriisejä, onnettomuuksia, asioita, joita ei voi hallita. Lapselle esimerkiksi elämän isoin kriisi saattaa tarkoittaa riitoja parhaan ystävän kanssa, jollekin se on oman rakkaan lemmikin kuolema, toiselle taas perheen hajoaminen. Mutta lopulta lasten kanssa isoista muutoksista jutellessa huomaamme, että elämään jää silti niitä hyviä juttuja, itselle tärkeitä kiintopisteitä. Elämä jatkuukin. On edelleen kaikesta ikävästäkin huolimatta sitä normaalia ihan kivaa arkea, harrastuksia, koulua, kavereita ja omia juttuja.
Uskallanko ottaa siis muutokset elämässäni vastaan avoimin mielin, kuten pieni lapsi joka ei vaaroista pahemmin osaa vielä olla huolissaan, olla rohkea ja katsoa mitä nurkan takana odottaa? Itseään voi muistuttaa vaikka joka päivä siitä, että on ihan okei välillä pelätä, kunhan muistaa elää. Todennäköisempäähän on kotona liukastua banaaninkuoreen, joten miksei lähtisi sitten katsomaan mitä siellä ulkona odottaa? Vaikka pelottaa, eikä kristallipalloa ole käytettävissä, niin onhan meillä jokaisella kuitenkin oma henkilökohtainen kompassi oppaanamme; oma sydän.
Suunnittelija
Tina Haverinen
« Edellinen kirjoitus: Yhtä sukua rikkaampi
Seuraava kirjoitus: Mitä kaikkea mummon pitää jaksaa? »