Tarvitseeko tunteelle löytyä aina sanoja?
Mikä se on se tunne, kun vähän ahdistaa, ehkä rinnasta puristaa ja niskaa jännittää, vaivaa selvästi mieltä, mutta et saa kiinni siitä? Niin, jokin epämääräinen tunnekokemus se selvästi on. Ei ole aina helppoa pukea sanoiksi tunnetta jota kokee juuri nyt. Se ei ole aina aikuisellekaan helppoa, joten miten se olisi yhtään helpompaa lapselle, jolla tunteiden säätelyn ja tunnistamisen opettelu on muutenkin vielä vaiheessa?
Lasten eroryhmissä teemme erilaisia harjoituksia, joilla opetellaan tunnistamaan omia tunteita eri tilanteissa. Vanhempien ero on esimerkiksi sellainen, mikä herättää lapsessa monenlaisia tunteita laidasta laitaan. Yhdessä harjoituksessa muistellaan esimerkiksi missä tilanteessa on viimeksi ollut surullinen, iloinen tai vaikka hämmentynyt. Milloin viimeksi olen tuntenut häpeää? Voi olla muuten aika haasteellinen tehtävä aikuisellekin.
Omaa tunnetilaansa voi tuoda esiin monien eri keinojen avulla. Tarvitseeko sille tunteelle sittenkään aina löytyä sanoja? Joku löytää väylän tunteidensa esiintuomiseen taiteen tekemisestä, joku toinen taas musiikillisesta ilmaisusta. Erilaiset tunnekortit voivat auttaa niin lasta kuin aikuistakin. Omaan sisimpään voi myös päästä käsiksi niinkin yksinkertaisella keinolla, kuin lähimetsään suuntaamalla. Luonto tunnetusti laskee stressitasoa ja hoitaa ahdistusta ja levottomuutta. Hiljaisuus helpottaa hidastamaan.
Eikä pääasia ole siinä, että siitä ahdistavasta tunteesta pitäisi äkkiä päästä eroon. Tunnehan aina kertoo meille jotain, se tuo jotain viestiä sisimmästämme. Mieltä usein rauhoittaa tieto, että hyväksymällä tämän ikävän tunteen, se ei tunnukaan enää niin isolta ja pelottavalta. Tunteet tulevat ja menevät, voisiko joskus ikävän tunteen tullessa pysähtyä pohtimaan; ahaa, tällainen tunne, mitä se haluaa minulle kertoa? Miltä se tuntuu kehossa? Mitä syvempiä asioita tämän tunteen takana voisi olla?
Sille omalle epämääräiselle, selittämättömälle tunteelle voi muuten antaa vaikka nimen. Lasten ryhmissä puhumme pantti-tunteesta, kun pohdimme niitä outoja selittämättömiä tunteita ja tuntemuksia. Veikkaanpa, että niitä pantti-tunteita itseasiassa on tullut jokaiselle vastaan myös aikuisiällä.
Tina Haverinen
suunnittelija
« Edellinen kirjoitus: Erosatuja lasten kanssa
Seuraava kirjoitus: Lapsiperheen ero ja syyllisyys »