Yhteinen vanhemmuus tuo lapset keskiöön
Kesä 2019. Kirjoitan elämäni ensimmäistä blogia. Se tekee tästä työtehtävästä erityisen ja olen oppimassa jotain uutta. Olen tullut töihin paikkaan, joka vie minut takaisin muutaman vuoden taakse – avioerooni. Siitä on nyt yli viisi vuotta. Miten aika kulkeekaan nopeasti. Poikalapseni olivat tuohon aikaan 12 v. ja 13 v. Murrosiän kynnyksellä, tai jo sen kourissa.
Tässä työssäni olen palannut mielessäni tuohon avioeroaikaan. Väsynyt ja huonosti voiva minä. Nalkuttaja. Elämäänsä tyytymätön. Katsoin valokuvaa, jossa näkyivät murheellisen naisen kasvot. Miksi? Jouduin pohtimaan elämääni silloin ja tekemään valinnan. Jatkanko tässä liitossa vai lähdenkö? Olihan meillä ollut niin paljon hyvää. Päädyin erovaihtoehtoon.
Jälkeenpäin olen pohtinut, miten hyvin tai huonosti ero tuli “hoidettua” lasten näkökulmasta? Minä olin se lähtijä. Vuokrasin asunnon ja lähdin. Painoin kotioven kiinni 15 vuoden parisuhteen päätyttyä ja poistuin. En tiennyt silloin, mihin se johtaisi ja miten elämäni tulisi sujumaan. Tekisinkö oikean ratkaisun vai katuisinko lähtöäni lopun elämää? Miten selviäisin taloudellisesti? Miten lasten asiat saataisiin sovittua? Puhumattomuus ja kasvatuserimielisyydet olivat kuitenkin olleet parisuhteemme suurimmat kompastuskivet ja nyt avioeron kynnyksellä molempien merkitys kasvoi entisestään. Nyt oli vihdoin aika opetella puhumaan ja tekemään yhteistyötä.
Kuitenkin hyvin nopeasti ymmärsin tehneeni oikean valinnan. Aloin voimaan paremmin, hymyilin ja olin elinvoimaisempi. Jaksoin olla äiti lapsilleni, nauroin ja keskustelin. Olin jälleen läsnä ja näin itseni ja elämäni uudessa valossa. Silti koin jatkuvasti syyllisyyttä siitä, että olin lähtenyt. Kokivatko lapset, että olin hylännyt heidät? Teinkö oikeita ratkaisuja lasten näkökulmasta? Olinko silloin riittävä vanhempi lapsilleni? Puhuinko tunteista? Kysyinkö heidän ajatuksiaan avioeroomme liittyen? Olinko läsnä ja heitä varten? Nyt voisin esittää nuo kysymykset jo lähes aikuisille lapsilleni. Silti pelottaa, mitä he vastaisivat.
Juuri tänään näyttää siltä, että kaikki perheessämme selvisivät ja elämä jatkuu! Olemme onnellisia jokainen omalla sarallamme. Arki sujuu ja koen, että meillä molemmilla vanhemmilla on hyvä keskusteluyhteys poikiin. Ero oli loppujen lopuksi siis kaikkien näkökulmasta hyvä ratkaisu. Saimme sovittua lasten elämään liittyvät asiat ja lapset saivat muun muassa vaikuttaa siihen, kumman luona haluavat asua. Heille kerrottiin, että vanhemmuus ei katoa ja molemmat vanhemmat ovat heidän elämässään mukana, vaikka asuisimme eri osoitteissa. Heidät otettiin mukaan heidän elämäänsä koskeviin keskusteluihin.
Pojat aikuistuvat ja heillä on tulevaisuuden suunnitelmia. Meidän vanhempien yhteistyö toimii. Lapsia rakastetaan ja heidän hyvinvoinnistaan pidetään huolta. Ja mikä tärkeintä, me vanhemmat huolehdimme yhdessä pojistamme. Osaamme keskustella asiallisesti ja pääsääntöisesti ajattelemme kasvatusasioistakin riittävän samalla tavalla. Olemme vanhempina oppineet tekemään yhteistyötä.
Koen, että yhteistyövanhemmuus voi parhaimmillaan tuoda lapset keskiöön. Erossa vanhemmat eroavat puolisoina toisistaan, mutta kumpikaan ei eroa lapsesta. Lapsesta täytyy huolehtia myös vaikeassa elämäntilanteessa, vaikka tunteet ovatkin kaikilla pinnassa. Lapsi ei ole syyllinen vanhempien avioeroon eikä lapsen tehtävänä ole toimia vanhempien välikädessä. Lapsella on vanhempien erosta huolimatta oikeus elää lapsen elämää parhaalla mahdollisella tavalla ja hänellä on lupa rakastaa molempia vanhempiaan.
Voi kunpa voisimme aina erotilanteessa nähdä maailmaa lapsen silmin!
Niina Kaksonen
äiti ja Kasperin työntekijä
« Edellinen kirjoitus: 5 asiaa, jotka sinun tulee tietää nuorista ja vanhempien erosta
Seuraava kirjoitus: Seisot siinä vierelläni ja puristat kättäni »