Miltä tuntuu, kun sinua ei kuulla?
”Miks sanoo mitään kun mitään ei kuiteskaa tapahdu”. Erään nuoren sanat jäivät pyörimään mieleeni. Tämän nuoren kokemus tuntui surulliselta. Hänellä on ajatuksia, joita hän ei halua kertoa, koska kokee, etteivät vanhemmat kuuntele häntä. Hän ei pysty vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin. Eikä hän ole ainoa lapsi, joka kokee, ettei tule kuulluksi. Jäin miettimään, ovatko vanhemmat tietoisia siitä, miten toimivat ja mitä toiminnallaan saavat aikaiseksi? Uskon, että vanhemmat eivät tahallaan halua aiheuttaa lapselleen mielipahaa.
Tutkimusten mukaan lapset ja nuoret haluavat tulla kuulluksi ja haluavat vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Jokaisen aikuisen olisi hyvä pysähtyä miettimään omaa toimintaansa. Kuuntelenko ja arvostanko lapseni mielipiteitä vai ajattelenko, että lapsi on kypsymätön ilmaisemaan ajatuksiaan? Onko minun vaikeaa kuulla lapsen ajatukset, jos ne poikkeavat omistani? Väistänkö lapseni kuuntelemisen, koska en halua tuottaa pettymystä lapselle, kun en osaa vastata, en pysty toteuttamaan toivetta, en osaa perustella tai en jaksa. Syyt toiminnalleni voivat olla moninaisia ja tilannesidonnaisia.
Mitä tapahtuu lapselle, kun emme keskity kuuntelemaan? Tätä on hyvä miettiä. Miltä itsestämme tuntuu, kun koemme, että emme ole tulleet kuulluksi ja kohdatuksi? Tunnemmeko, ettei meitä arvosteta? Tunnemmeko ulkopuolisuutta? Tunnemmeko, että olemme huonoja ihmisiä? Voimme kysyä, haluammeko, että tätä lapsemme joutuu kokemaan?
Entä miltä tuntuu ajatus, että lapseni uskaltaa sanoa rohkeasti ajatuksensa ja olla kanssani erimieltä? Olen ylpeä hänen suorapuheisuudestaan ja arvostan hänen mielipidettään. Olen kasvattanut lapseni luottamaan itseensä, kannustanut ilmaisemaan mielipiteensä ja antanut rakentavaa palautetta. Olen antanut lapselleni toimintamallin, mikä kantaa elämässä eteenpäin. Voin olla ylpeä itsestäni. Olen kohdannut ja ollut enimmäkseen läsnä lapselleni. Hän luottaa siihen, että olen hänen tukenaan. Olen antanut lapselleni aikaa. Yhteiset hetket siivittävät lasta ja nuorta elämässä eteenpäin. Hymyillen voin kiittää itseäni. Hyvin tehty.
Marianne Mäkelä,
Projektisuunnittelija
Lapset mukana -hanke
Kasper -Kasvatus- ja perheneuvonta ry
« Edellinen kirjoitus: Osallisuutta ja vaikuttamista yhdessä opetellen
Seuraava kirjoitus: Vanhemmuus voi vahvistua, kun lasta tuetaan »