Blogi | 19.9.2024

Lastensuojelun kokemusvanhempi Tuula kirjoitti aiemmin blogitekstin, jossa hän kuvasi hyvin toimivaa suhdettansa lapsensa sijaisperheen vanhempien kanssa, jollainen se oli ollut sijoituksen alusta alkaen. Johtava asiantuntijamme Petri pohti puolestansa blogissamme sitä, onko perhehoidon toimivuudessa huostaanotetun lapsen vanhemman näkökulmasta kyse sattumien sarjoista ihmissuhteiden osalta, vai onko taustalla kenties määrätietoista työskentelyä sen suhteen jotta asiat toimisivat, ja kenellä on siinä vastuu? Toinen kokemusvanhempamme Terhi jatkaa tätä samaa pohdintaa tuomalla esille oman näkökulmansa Tuulan tarinan rinnalle, ja osin vastaten kysymykseen siitä, mistä on kyse kun puhutaan toimivasta perhehoidosta huostaanotetun lapsen vanhemman näkökulmasta. Lopussa on vielä sijaisäidin kommentit Terhin kirjoitukseen.

---

KOHTAAMISIA ETEISESSÄ

Kun lapseni aikoinaan sijoitettiin ja huostaanotettiin, niin hänen matkansa alku ei ollut helppo. Me olimme olleet läheinen tiimi. Nyt hänet sijoitettiin kotoa pois ja se aiheutti meissä molemmissa paljon erilaisia tunteita. Olisin halunnut olla enemmän mukana ja läsnä – kertomassa sosiaalityöntekijöille ja perhehoitajalle alusta alkaen siitä millainen lapseni on. Mistä hän tykkää. Miten häntä lohduttaa. Milloin antaa vain olla. ”Minä olen hänen äitinsä ja tunnen hänet parhaiten!”, olisi välillä tehnyt mieli huutaa kaikille. Minulle ei annettu mahdollisuutta, koska ”lapsen pitää sopeutua uuteen paikkaan ja perheeseen”. Näin asiaa ilmaisi sosiaalityöntekijä, ja hänen ohjeidensa mukaan toimi perhehoitaja.

Siinä me seisomme, kaikki kolme, eteisessä. Minä, perhehoitaja ja lapsi välissämme. Tunnelma on useimmiten jännittynyt. Mitä kertoa kotiviikonlopusta? Mikä oli tärkein asia mitä tehtiin? Voinko sanoa, että lapsi olisi halunnut jäädä kotiin, ilman että loukkaan perhehoitajaa, tai lapsesta tuntuu, että ”kantelen” hänen olostaan?

Usein pelotti, että mitä saan, uskallan ja voin sanoa ilman, että leimataan vaikeaksi vanhemmaksi. Halusin kuitenkin olla lapseni elämässä mukana, vielä enemmän kuin mitä sain. Ihan kuten erovanhemmat ovat useimmiten ja hoitavat yhdessä lapsen asioita. Olin ollut useamman vuoden yksinhuoltajana, kun huostaanottopäätös tehtiin. Ei siis ollut toista vanhempaa, jonka kanssa jakaa vanhemmuutta. Nyt oli, mutta ei sillä tavalla kuin olisin halunnut. Usein, kun vein lapseni takaisin sijaisperheeseen, niin olimme molemmat aikuiset hyvin vaivaantuneen oloisia. Siinä eteisessä. Ihan kuin olisimme miettineet kumpikin mitä voimme ja uskallamme puhua. Lapsi välissämme katsoi meitä usein hämmentyneenä ja vaivautuneena hänkin. Inhosin sitä tunnetta. Inhosin sitä, että lapseni joutui olemaan siinä tilanteessa.

Toivon tunne

Kun puhuin vanhemmuudenarvioinnissa terapeutille tästä tunteestani ja asiasta, niin hän oli oma-aloitteisesti perhehoitajaan yhteydessä asian tiimoilta. Pikkuhiljaa tämän jälkeen jännittyneisyys alkoi häviämään väliltämme. Olihan meillä varmasti sama tavoite, että lapsi saisi elää mahdollisimman normaalia elämää tilanteesta huolimatta. Uskon, että molemmat halusimme lapsen parasta, vain eri ajatusmaailmoista käsin. Lapsen asiakassuunnitelmaa päivittäessä pöytää puhdistettiin lisää, kun uskalsin tuoda asioita esille, jotka olivat pitkään vaivanneet minua. Saimme varmasti molemmat uutta näkökulmaa toisistamme sen tapaamisen jälkeen, koska se päättyi halaukseen ja kyyneliin. Tuli voimakas toivon tunne.

Nykyään sujuu kohtaamiset eteisessä useimmiten nauraen ja vitsaillen. Myös vaikeiden päätösten tekeminen lapsen hyvinvoinnin kannalta sujuu hyvässä yhteishengessä. Tunnelma on kevyempi ja olemme olleet lapsen harrastuksessakin vierekkäin katsomossa höpöttämässä. Joskus mietin, että erilaisessa tilanteessa voisin helposti olla perhehoitajan ystävä. Ehkä jonakin päivänä istumme samassa pöydässä kahvikupposen äärellä ja puhumme kuin kaksi vanhaa ystävää ja lapseni kasvattajaa, ja nauramme hankalalle alkutaipaleelle. Olisi varmasti hauskaa ja juttua riittäisi.

Terhi
Kokemusasiantuntija

Terhi toimii Kasperin SOIHTU-valmennettuna kokemusasiantuntijana– ja tukihenkilönä mm. Kokemuskohtaamo- hankkeessamme sekä VOIKUKKIA-kahvilassa vertaisohjaajana.

.

.

Sijaisäidin kommentti Terhin kirjoitukseen (lisätty 25.9.2025):

Tunnistan paljon tunnelmia sijoituksen alkumetreiltä. Usein vanhemmalle on vaikea ymmärtää sitä, että perhehoitajan keskiössä on lapsi, kaikki muu tulee sen jälkeen. Vanhemman tulee saada tukea itselleen muualta. Alussa haluan muodostaa oman ymmärrykseni lapsesta ja antaa lapselle mahdollisuuden luoda kiintymyssuhde ns. ”puhtaalta pöydältä”. Eikö tutustuminen ole juuri sitä, että opitaan miten toinen käyttäytyy, mistä pitää ja mistä ei. Perhehoitajalle on raskasta kuulla jatkuvia syytöksiä siitä mitä on tehnyt väärin tai jopa laittomasti, kun itse toimii kuitenkin ohjeiden mukaan ja yrittää koko ajan parhaansa. Sitä kestää paremmin kun muistaa, että syytökset usein tulevat vanhemman tietämättömyydestä ja pahasta olosta. Puhumalla niistä päästään yli.

Lukiessani Terhin kirjoituksen ensimmäinen ajatukseni oli kiitollisuus. Kiitollisuus siitä missä olemme jo nyt. Kiitollisuus siitä, että olen onnistunut perhehoitajana ja me yhdessä olemme onnistuneet jaetussa vanhemmuudessa. Tästä on niin hyvä jatkaa.”

-Sijaisäiti