Taakkana häpeä

Blogi | 9.6.2021

Minä olen 24-vuotias kahden lapsen äiti, minun kaksi lastani on otettu huostaan, omasta pyynnöstäni. Minulla on takanani rikkinäinen lapsuus, tunne hylätyksi tulemisesta varjostavat minuuttani, sekä moni muu asia. Nämä kaikki kokemukseni kuitenkin nousivat pintaan vasta kun itse tulin äidiksi. Ja tämä oli shokki, äidiksi tulo kai pakotti kohtaamaan pinnan alla olevat möröt. Parisuhteemme lasten isän kanssa oli silloin myös hyvin myrskyisä ja tämä ei olisi ollut tasapainoinen kasvuympäristö lapsille. Kaikki nämä ongelmat nousivat tietoisuuteemme vasta kun tulimme vanhemmiksi, tukiverkottomuus ja köyhyys vielä lisäsivät pahaa oloamme. Ongelmia kuitenkin oli siis ennen lapsien saantiakin, mutta ne olivat tiedostamattomia.

Ennen huostaanottoon päätymistä haettiin paljon apua ja tukea ja saatiinkin paljon, mikään ei vain riittänyt, ei tuntunut auttavan, tai tuottavan tulosta. Tämän jälkeen sosiaalityöntekijä kirjasi papereihin ylös meidän olevan riittämättömiä tarjoamaan lapsille tasapainoinen kasvuympäristö, ja näin siis itsekin ajattelin. Mutta jälkeenpäin kun olen asiaa pohtinut, sillä lauseella minut lyötiin hiljaiseksi. Häpeä oli minun. Vaikka se ei kuulu minulle, yhteiskunnassa vallitsee erikoinen ajatusmaailma, jota myös mustavalkoisuudeksi kutsutaan, että on viallisia yksilöitä, ja niitä parempia ihmisiä, ne jotka eivät siis myönnä epäonnistuneensa tai epäonnistu sillä tavalla joka yhteiskunnassa liialliseksi epäonnistumiseksi katsotaan, ovat niitä parempia, tai ne joilla on hyvä pohja elämälle. Tällä mallilla yhteiskunta kiertää vastuun heikompien tukemisesta. Kun yhteiskunnan resurssit eivät riitä, ei mietitä sitä, että voisikohan vika olla jossain muualla, kun tässä ihmisessä, jolle tämä meidän apu ei ole riittävä. Halutaan kiertää tämä vastuu, jottei toimintaa tarvitse kehittää, koska se on hankalaa, eikä tiedetä mitä pitäisi tehdä, ja yhteiskuntahan ei sitä myönnä ja siksi häpeä on meidän kaikkien tässä tai tämänkaltaisissa tilanteissa olevien. Aina sanotaan, että apua saa jos sitä vain pyytää, tämä pitää nykyään harvoin paikkansa. Vuosia minä melkein polvillani rukoilin apua, kuitenkin kuullakseni vain sen, miten minua ei voida heidän mielestään auttaa, kaikki taisteluni heitettiin roskiin. Ja se jos joku aiheuttaa häpeää, että sieltä mistä kuuluisi saada apua, taho, joka on ainut jonka puoleen voi kääntyä kyseenalaistaakin ihmisenä.

Olin siis 20- vuotias kun ensimmäisen lapsemme sain, ja aina ennen meidän perheen ongelmiakin, neuvolassa ja joka paikassa minua on pidetty tyhmänä ja ajatukseni mistä tahansa asiasta on kyseenalaistettu. Ja tämä paheni, kun meistä tuli lastensuojelun asiakkaita, asiat joihin koin itse tarvitsevani apua, niitä ei otettu tosissaan, eikä sanaani uskottu. Ammattilaiset antoivat minulle itsestäni sellaisen kuvan, että ei ole ihme että tilanne on nyt tämä, koska olenhan niin viallinen ihmisenä. Ja suurin osa minun ongelmistani johtui juurikin siitä, että olin oppinut jo ennen heitä pienestä pitäen ajattelemaan itsestäni näin, heidän olisi siis kuulunut vahvistaa itseluottamustani eikä vahvistaa sitä ongelmien juurta, väärää kuvaa itsestäni.

Köyhyys, yksinäisyys, tukiverkottomuus, fyysinen tai henkinen sairastuminen, lapsen ongelmat tai parisuhteen ongelmat ovat yleisimpiä syitä miksi ihmiset hakeutuvat lastensuojelun/ sosiaalityön avunpiiriin. Inhimillisiä syitä jokainen ainakin minun mielestäni. Silti ihminen, jonka lapset ovat huostaanotettu tai ihminen joka on lastensuojelun/sosiaalihuollon asiakas saa leiman otsaansa ja joutuu elämään häpeässä. Ja tämä johtuu siitä että meillä ihmisillä, myös niillä ammattilaisilla on kova tarve tuomita. Olla ymmärtämättä ja kertoa kuinka itse olisimme osanneet toimia paremmin jne. lista olisi loputon. Mitähän tapahtuisi, jos ajateltaisiinkin, että jokainen tekee parhaansa, niillä eväillä jotka hänelle on annettu, ja on kaikesta huolimatta yhtä arvokas? Tietenkin on paljon myös niitä tilanteita, että lapset on otettu huostaan vastoin vanhempien tahtoa, kun vanhemmat eivät kykene kohtaamaan ongelmia. Vaikka se on surullista ja lasta kohtaan julmaa, sekin on silti inhimillistä. Meidän nyky-yhteiskunnassa kun ei ole turvallista myöntää olevansa keskeneräinen. Ja tehneensä virheen, epäonnistuneensa. Ihminen kaipaa ennen kaikkea turvaa. Ihminen kaipaa tunnetta siitä, että on hyväksytty. Lastensuojelun asiakkuudesta ja huostaanotoista olisi äärimmäisen tärkeää saada poistettua aiheen ympäriltä häpeä, rohkaista ihmisiä puhumaan vaikeuksistaan ja hakemaan apua. Sitä ennen meidän ihmisten kuitenkin tulee muuttaa asennettamme heikompiamme kohtaan. Lastensuojelu ja siinä samassa koko yhteiskunta kaipaa muutosta. Tarvitaan enemmän rakkautta, vähemmän syrjintää. Enemmän hyväksyntää, vähemmän tuomitsemista. Enemmän tekoja, vähemmän sanoja. Ymmärrystä siitä, että yhteisöllisyys on tärkeintä lastensuojelun toiminnassa.

Kirjoitan siis sellaisen vanhemman silmin katsottuna, jonka omasta pyynnöstä omat lapseni ovat huostaanotettu. Se että olen joutunut päätymään tällaiseen ratkaisuun, on hyvin paljolti sen syytä, ettei resurssit riittäneet meidän vanhempien auttamiseen. Ja se saa oloni katkeraksi. Samalla pettyneeksi itseeni ja omaan riittämättömyyteeni, ja olen surullinen siitä, että niin vaikea kuin se päätös minulta oli, sen lisäksi joudun kantamaan leimaa otsassani, eikä yhteiskunta tue. Vaikka koen ns. pelastaneeni lapseni, koen itse jääneeni ilman pelastusta. Haluaisin nähdä myös itselläni tulevaisuuden, mutta ilman karttaa ja kompassia on äärettömän vaikeaa suunnistaa. Se ei ole mielestäni reilua, että huonot lähtökohdat määrittävät kenenkään koko elämän. Sosiaalityön ja lastensuojelun tehtävä on mielestäni rakentaa niitä uusia alkuja.

Uskon, että jokainen työntekijä tekee varmasti oman parhaansa ja tällä kirjoituksellani en yritä kieltää sitä. Epäkohtia kuitenkin on ja paljon vaikka tarkoitus onkin hyvä. Häpeää myös lisää se, ettei resurssien tai kohtaamisen epäonnistumisen vuoksi meitä asiakkaita usein kohdella hirveän inhimillisesti. Kaikki kokemukseni viranomaisista on aiheuttaneet minulle viranomaispelon. En enää uskaltaisi pyytää apua, jos siihen tilanteeseen vielä joutuisin. Joka kerta mietin vain sitä, että mieluummin kestän ilman apua, kuin sitä että taas syyllistetään siitä, että oma syyni kun olen tässä tilanteessa tai jotain muuta epäinhimillistä. En voi liikaa korostaa sitä, että lastensuojelussa ja muussakin elämässä tärkeintä olisi inhimillisyys ja sen ymmärtäminen, että jokainen ihminen on täysin inhimillinen, vaikka moneen ongelmaan meillä ei vastausta olekaan, se onkin vain tiedonpuutetta, joka ei koske pelkästään yksilöä. Me lastensuojelun asiakkaat emme ole tyhmiä tai huonompia kuin muut, olemme vain saaneet usein huonot lähtökohdat. Kaikki ei pysty omin voimin huonoista lähtökohdista pois pääsemään, vaikkakin niitäkin tarinoita on, mutta siksihän meillä pitäisi olla tämä apu. Minä olen ihmisenä ainakin ihan tavallinen ja normaali. Olen joutunut vain tekemään vaikeita valintoja ja tehnyt joskus vääriä valintoja, jotka ovat ajaneet syvemmälle suohon siksi, että elämäntilanteessani ei sen oikean valinnan tekeminen olisi ollut mahdollista. Pahin tuomitsemisen vastakohta on sääli, meitä ei tarvitse sääliä vaan nimenomaan kohdella niin kuin ihan ketä tahansa muuta. Koska minä ja kaikki muutkin olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin valtaväestökin.

Tällä hetkellä meidän perhe on pahimmista myrkyistä selvinnyt ja se onkin sitten ihan toinen tarina. Tällä hetkellä meillä on maailman paras sijaisperhe, josta en olisi koskaan edes uskaltanut haaveilla. He ovat ottaneet meidät vanhemmat myös osaksi perhettään, he antavat lapsilleni sen minkä minä haluaisin antaa, mutten pysty sen lisäksi he antavat meille vanhemmille paljon. Tukea, ymmärrystä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Ja lisäksi he antavat myös meille perheen. Me olemme kaikki yhtä. Silti sosiaalityön puolella hommat tökkii. Sosiaalityöntekijämme ei anna ainakaan käytökseltään ymmärtää olevansa kuitenkaan tuomitseva vaan hän vaikuttaa äärimmäisen kiltiltä ihmiseltä, Mutta on erittäin arka, ja hänen epävarmuutensa hoitaa asioita vaikeuttaa meidän muuten niin mahtavaa yhteistyötämme sijaisperheen kanssa. Hän tekee tästä epävarmuudestaan johtuen monet niin helpot asiat meille äärettömän vaikeiksi, sekä kieltää usein kaiken normaaleiksikin katsotut asiat. Se taas tuo sen tunteen, että ei saada ikinä normaalia elämää näinkään, vaikka nimenomaan se oli tarkoitus, kun lähdettiin sitä apua hakemaan, että joku auttaa meitä rakentamaan sen. Ja kun lapset ovat huostassa me vanhemmathan ei saada lapsista mitään rahaa ja kaikki lasten hankinnathan ovat silloin sosiaalityöntekijän vastuulla, jos meillä ei niihin rahat riitä. Ja isompi tyttö olisi tarvinnut uuden sängyn, sitä ei saatu vaan maksusitoumus patjaan, josta sosiaalityöntekijä oli jättänyt jotain tärkeitä kohtia täyttämättä ja sain nolostuneena seistä puoli tuntia Ikean kassalla lapsieni kanssa odottamassa, kun työntekijät soittelivat kuntaan. Ja sitten patja paljastui väärän kokoiseksi, kun päästiin kotiin ja asiaa ei korjata enää. Tarkalleen 4,95 e päivältä on tuki per lapsi silloin kun lapset ovat meillä, onneksi meillä on tuloja, kun toinen osapuoli on töissä ja minä opiskelen, jos näin ei olisi syöttäisin lapsille riisiä koko sen ajan, kun he ovat meillä. Mitään ylimäärästä ei sosiaalityöntekijältä heru, tuo patja oli joku äärimmäinen poikkeus. En tiedä mitä apua on se, että kun tarkoitus olisi tukea perhettä, jonka lapset jo asuvat sijaisperheessä, että jokainen täällä kotona olo aika olisi tuskallista kitkuttamista rahallisesti. Joskus se on ollut sitäkin, ja siihen ei apua saa. Monet köyhät perheet täällä jo kärsivät rahattomuudesta, ja ymmärrän heidän tuskan, kun se on sellainen asia johon ei apua saa, köyhyydestä ei saa valittaa, raha määrittää täällä meidän jokaisen arvon. Maailma olisi parempi paikka, jos rahaa ei olisi ollenkaan. Köyhyys usein myös kokemukseni mukaan saa sosiaalityöntekijän ja muutkin ihmiset kokemaan valtaa köyhään osapuoleen nähden, koska rahaton ihminen on myös vallaton, riippuvainen ulkopuolisesta avusta. Valta-asemaa pitäisi pyrkiä käyttämään oikein ja inhimillisesti, toista satuttamatta. Eikö se ole tärkeintä, että jos et tiedä miten/voi auttaa, niin älä ainakaan satuta tai tuomitse.

Jos ymmärrettäisi lastensuojelun/sosiaalityön tärkeys, parhaimmillaan lastensuojelu pelastaa perhesurmilta. Auttaa masentunutta äitiä, antaa tukea vanhemmuuteen, antaa lapsille uusia alkuja, antaa aikuisille uusia alkuja. Mutta kaikki lähtee kohtaamisesta ja työstä, joka pitää tehdä sydämellä. Se että häpeä lastensuojelunasiakkuudesta vähenisi, vaatisi sen, että ihmiset näkisivät tämän kääntöpuolen, apua ei saa välttämättä vaikka sitä pyytäisi. Se vaatii ymmärrystä kaikista epäkohdista, kykyä ja halua kehittää toimintaamme. Välittämistä ja ymmärrystä siksi, että me ollaan kaikki täällä samanarvoisia, että jos tehdään töitä yhdessä ja otetaan kaikki huomioon, kuunnellaan eikä oleteta tietävämme. Jokainen ansaitsee elää ja teot, joita kuormittunut ihminen tekee ei määritä ihmisenä. Me ihmiset ollaan vähän niin kuin petoja ja jos koetaan ettei meitä kuulla tai nähdä niin joko sulkeudutaan tai yritetään taistella itsemme pois. Kaikkia tekoja ei voi ymmärtää tietenkään eikä hyväksyä, mutta jokaisen kamalan teon takana on silti ihminen. Inhimillisyys.

Kirjoittajan toive lastensuojelun työntekijöille tunnetun lainauksen sanojen mukaan.

Me ollaan hyvinvointivaltio niille rikkaille ja toisista riippumattomille, mutta ne jotka tarvitsevat tukea, eikä saa sitä läheisiltään, jäävät avun ulkopuolelle jos kyseessä on ongelma jossa yhteiskuntakaan ei pysty auttamaan, ja jos oltaisiin hyvinvointivaltio, sellaista ongelmaa ei täällä olisi, jokaiselle löytyisi apu ja tuki. Erilaisia tilanteita on täällä maailmassa yhtä paljon kuin ihmisiä. Hyväksytään se ja lopetetaan tuomitseminen, se ettei ymmärrä mitä toinen kokee, ei anna oikeutta tuomita. Häpeän poistaminen lastensuojelusta mielestäni vaatii siis sen, että useampi ihminen omaksuisi sen, että elämän merkitys on siinä, että pidetään toisistamme huolta. Ei rahassa, ei saavutuksissa, eikä missään muussa. Asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen ja ymmärtää että pahoinvointi ei täältä poistu tai vähene sillä, että puhutaan kauniita ja sanotaan, että apua saa kun sitä pyytää, kun todellisuus on jotain muuta ja jos joku sen sanoo ääneen, vähätellään tai kyseenalaistetaan.

Tehdään työtä sen eteen, millä on merkitystä ja mikä olisikaan suurempi merkitys kuin se, että voitaisiin kaikki hyvin. Oltaisiin kaikki hyväksyttyjä ja rakastettuja. Oltaisiin yhteisö, jossa kaikki on kaikkien lähimmäisiä ja ketään ei jätetä siitä ulkopuolelle. Sen parempaa saavutusta ei olisi. Lastensuojelun ja sosiaalityön kehittämisessä tärkeää olisi huomioida se, että miten voitaisiin varmistaa työntekijän sopivuus työhön. Työ vaatii niin paljon, Ja työntekijän vastuulla on oikeasti ihmisen elämä. Miten voitaisiin antaa sellaista apua, ettei sen ottaminen vastaan aiheuta vain epätoivoa? Miten voitaisiin antaa sellaista apua, ettei kenellekään koidu siitä lisää kärsimystä elämäänsä? Sehän kun ei ole tarkoituksen mukaista, kun koitetaan auttaa. Ja miten voitaisiin auttaa ihmisen hyvinvointi etusijalla, eikä raha? Miten voitaisiin auttaa niin, kuin jokainen kokee tarvitsevansa? Miten lisätä niitä resursseja? Miten lisätä ymmärrystä ja empatiaa? Joskus olen myös miettinyt, että miksei sijaisperheille maksettavia summia ja tukia voitaisi antaa köyhille perheille tueksi, jos uhkana on huostaanotto, tietenkin harkitusti kuitenkin. Kiitos tuhannesti, jos olet jaksanut lukea tänne asti ja vielä sellainen yksi kysymys kuuluu tähän perään, osaako koko maailma enää edes rakastaa? Tiedämmekö me enää kaiken pahuuden ja rahan vallan keskellä mitä on rakkaus. Negatiiviset tunteet kuten häpeä, on seurausta rakkauden puutteesta yleisesti.

Loppuun vielä korostan, että nämä ovat minun ajatuksiani, tarkoitukseni ei ole neuvoa ketään, vaan tuoda omat mielipiteeni ja ajatukseni julki itseni ja myös muiden vuoksi, jos siitä voisi vaikka seurata jotain hyvää.

M.K.

Haku